voi pyhä jysäys!

luin iltalehdestä jutun iltapäiväkerhon rukoushetkestä ja jonkun vanhemman reaktiosta siihen.

olenhan jo kauan tiennyt, ettei suomalaisten lasten elämässä saisi mitenkään näkyä se, että maamme valtauskonto on kristinusko. silti tänään tämä artikkeli sai mut jotenkin provosoitumaan. mutta yksi lohdullinen seikka tässä on; tällä äidillä on varsin pienet murheet! näin niin kuin omasta näkökulmastani katsottuna. vaikka en vähättele. pienen lapsen murhe voi olla kielletty tikkari, ja se on kyllä silloin varmasti lapselle ison iso murhe. eli kaikki on suhteellista.

mutta kun nyt tämä äiti on tullut niin kamalan väärin kohdelluksi! hänen lapsensa (jolla siis pitää ehdottomasti olla vapaus valita, rukoileeko hän vai ei. ja samoin varmasti tällä lapsella täytyy olla vapaus valita myös, "ostetaanko hei tää pinkki vai lila pusero kulta tänään?") on päätynyt saman pöydän äärelle niiden kanssa, joille rukoileminen on okei. ja jotka siis rukoilivat. voi voi! tajusin juuri, että lapseni ovat koulussa, jossa kuunnellaan hyvin usein huomattavasti kevyempää musiikkia, mitä itse pidän hyvänä. samoin he ovat usein koulumaailmassa tilanteissa, joissa viihteellisyys ja pinnallisuus on vastoin meidän perheen kristillisiä arvoja. ja olenpa itsekin joutunut elämässäni usein istumaan pöydässä, jonka ympärillä toiset juovat alkoholia, vaikka itse en käytä alkoholia ollenkaan. joudun milloin minkäkin velvollisuuden vuoksi osallistumaan tilaisuuksiin tai tilanteisiin, joissa valtaosa tekee jotakin sellaista, mikä sotii minun vakaumustani, arvojani ja toiveitanikin vastaan.

mutta ONNEKSI minua ei lapsena suojeltu kaikelta erilaiselta ja vieraalta! jouduin jo silloin oppimaan, että minä en vahingoitu tai edes muutu sillä, että joku vieressäni juo alkoholia, polttaa tupakkaa, kiroilee tai toimii muuten arvojeni vastaisesti. muutenhan olisin lopulta jäänyt yksin nirsoiluineni. en olisi voinut lopulta mennä minnekään, ja miten monet huikeat kokemukset ja tilanteet olisivat silloin jääneet kokematta!

yritän siis vain sanoa, että en voi käsittää, miten joku oikeasti kehtaa märistä siitä, että iltapäiväkerhossa on rukoiltu. siis jotenkin tuo on aivan järjetöntä! ymmärrän oikein hyvin, että me vanhemmat emme halua koulun tai päiväkodin (tms.) pakotavan lapsiamme sellaisiin toimiin, jotka sotivat arvojamme tai moraaliamme vastaan (hassua ja mielenkiintoista oli, että äiti kuitenkin kertoi, että he rukoilevat kotonakin!), mutta miten ihmeessä voimme kukaan kuvitella, että voisimme suojella lapsiamme niin, etteivät he edes näkisi tai kuulisi tilanteita, joissa toimitaan ehkä eritavoin kuin toivoisimme!? mikä ihme siinä rukoilemisessa (ja muutenkin kaikessa uskoon liittyvässä) on niin kamalan pelottavaa?

Olen juuttunut kulisseihin

Televisiossa esitetyssä sketsissä äiti päivittää aurinkoista päivitystä faceen. Lapset juoksentelevat ympärillä. Huudosta, mekkalasta, riidasta ja kiukusta huolimatta äidin päivitys on varsin idyllinen. (Tämä kaikki perustuu omiin hatariin muistikuviini havainnoistani.)

Monet äidit, itseni mukaan lukien, ovat pitäneet sketsiä hauskana ja osuvana. Enimmäkseen muiden kuin itsensä kohdalle. Se vasta hauskaa onkin! Miten hirvittävän helppoa onkaan nähdä naapurin kulissit ja epäkohdat niiden takana kuin suostua myöntämään, että omat kulissit ne ovat itselläkin. Ja ehkä sitäkin vaikeampaa on nähdä omia kulissejaan. Mutta eikö kuitenkin olisi aika mukavaa tunnistaa ja lopulta tunnustaa omat kulissinsa, ja jopa purkaa niitä? Sana kulissi kuulostaa väkisin sille, että kyseessä on jotakin melkoisen jäykkää ja raskasta. Voisi ainakin kuvitella, ettei teatterilavalle mitään keveimpiä seinäkkeitä tai muita kanneta, jotta työturvallisuus säilyy.

Mitä työtä kulissien sisällä tai edessä sitten tehdään? No näytellään tietysti. Näytteleminen on siis työtä, raskasta työtä. Näin olen ymmärtänyt. Ja siitä maksetaan palkkaa.

Millaista palkaa saa ihminen, jonka elämässä kulissit suojaavat roolihahnoja ja näytelmän kohtauksia? Uskon vakaasti, että jotakin palkkaa siitä itse kunkin on saatava, sillä muutoin niin moni (me kaikki?) ei jaksaisi tätä raskasta työtä.

Minun on vaikeaa nähdä omia kulissejani, niin kuin sinunkin. Mutta yritän nyt edes jollakin lailla olla itselleni rehellinen.

Ensinnäkin: minulla on kulissit. Toisinaan hyvinkin vahvat ja korkeat. Sitä korkeammat mitä epävarmempi olen. Ja toisinaan olen aivan säälittävän epävarma.
Toiseksi: puolustan kulissejani ja tuijottelen naapurin kulisseja, jotka mielestäni ovat aina omiani jotenkin tiukemmat.
Kolmanneksi: en millään, siis aivan millään, olisi valmis luopumaan kulisseistani, sillä pelkään.
Neljänneksi: kulissini liittyvät talouteen, lasten menestykseen, omaan historiaani, taitoihini, tietämykseeni, sosiaaliseen asemaani sekä sisimpääni. ehkä vähän kaikkeen minussa.

Ja koska olen perfektionisti käytöstapojen, fiksuuden, estetiikan, menestymisen, osaamisen, ulkonäön, henkisen kypsyyden ynnä muun suhteen, en millään (SIIS AIVAN MILLÄÄN) haluaisi kenenkään näkevän lävitseni. Toki voin olla avoin ja rento ja rehellisesti myöntää, että minussakin on vikani ja heikkouteni. Mutta kun pitäisi uskaltaa TODELLA lakata välittämästä siitä, täytänkö tiettyjä kriteerejä niin naisena, vaimona, opiskelijana, uskovaisena kuin ystävänäkin, niin on jo paljon vaikeampaa. Peilaan jatkuvasti itseäni läheisissäni. Vaistonvaraisesti tunnustelen, olenko hyväksytty ja rakastettu tällaisena. Ja kun on pienikin syy epäillä, etten ehkä ole, nostan kilvet ja kulissit tanaan. Ja kun katson taakseni, tajuan, että olen sentään jo kauan tiedostanut nämä asiat ja tehnyt melkoisesti töitä niiden kanssa. Vuosia sitten kulisiseni takaa näkyi tuskin muuta aitoa minua kuin nenänpää!

Mitä ihminen pelkää? Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos joku näkisi kulissien taakse? Emmekö todella luota omaan arvokkuuteemme paljaina omina itsinämme? Miksi emme?

Koen, että olen puolisoni edessä riisunut hyvin alasti itseni. Samoin joidenkin ystävien. Ollut ikään kuin haavoitettavissa ja auki, läpinäkyvänä ja paljaana. Ja ehkä hetken aikaa uskaltanut luottaa siihen, että minua silti rakastetaan. Ne hetket eivät koskaan unohdu! Mutta miksi niin pian on täytynyt taas pukeutua? Suojautua ja piiloutuakin? Miksi tuttuihin kulisseihin on niin helppoa palata, vaikka samalla tietää, miten raskas niitä on pystytellä ja pidellä?

En tällä kertaa syvenny enempää syihin, mutta sen verran sanon, että uskon kulisseihin liittyvän kasapäin pelkoa, syyllisyyttä ja häpeää. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Turhaa ja tarpeellistakin.

Takaisin television sketsiäitiin. Meitä samanlaisia, hassuja sketsiäitejä on niin monta! Pitäisikö meidän yrittää yhdessä tai yksiksemme lopettaa muiden kulissien ja elämän tuijottelu, mediassa pyörivillä perhetragedioilla mässäily, sukulaisten elintapojen ihmettely ja alkaa elää Omaa Elämää? Sitä Ihanaa Omaa Elämää, joka on niin takkuista ja rankkaa, onnellista ja uuvuttavaa, kipeää ja antoisaa, vauhdikasta ja riemastuttavaa. täydellistä! jota lopulta ei tarvitse olla jakamassa julkisesti missään. ei hehkuttamassa instagramin tai facebookin seinillä, ei whatsapp-ryhmissä tai missään. elämää, joka on täyttä ja mukavaa juuri siinä, missä olemme. rehellisten silmälasien läpi juuri itsemme näköistä ja meille sopivan kokoista.

sillä me jokainen olemme olemassa ilman näyttämöä ja katselijoita. eikä olemassaolomme arvokkuus riipu peileistä, säihkeestä tai hehkutuksesta.

Siistissä kodissa on kiva elää! (Milloin suursiivoamisesta tuli syntiä?)

Luin joskus jostakin ajatuksen, jossa sanottiin jotenkin niin, että siisti koti kertoo elämämätömyydestä. Siis käsittääkseni se tarkoitti sitä, että puhtaassa ja siistissä kodissa ei ikään kuin eletä. Tuosta voisi päätellä, että taloissa ja kodeissa, joissa kukaan ei elä, on puhdasta ja siistiä. Olen kuitenkin kurkkinut elämässäni monenlaisiin koteihin ja asumuksiin. Joissakin niistä ei olla eletty vuosiin. Miten ihmeessä ne ovat sitten olleet niin pahasiivoisia?


Toisekseen tuosta lukemastani ajatelmasta voisi päätellä, että mitä enemmän kodeissa eletään, sitä pahempi siivo niissä on. Jos Elämisellä tarkoitetaan ihan vain sitä, että seinien sisällä on ihmisiä, jotka hengittävät ja liikkuvat ja touhuavat, niin jotenkin kuulostaisi sille, että tällaisessa tilanteessa tulee olla sotkua.


Pyörittelen tuota ajatusta tässä nyt ihan tahallani. Se nimittäin on yksi niistä lapsellisista sanonnoista, joita osa ihmisistä mielellään viljelee erilaisista motiiveista johtuen. Olen blogikotivastainen, kyyninen, laiska ja toisinaan kateellinenkin ämmä, joka ei totisesti ole aina itsekään kärryillä omista motiiveistaan. Mutta uskallan väittää, että nykyaikana, nykyaikaisissa kodeissa, nykyajan ihmisten kesken puhutaan ja kirjoitellaan paljon jos mitäkin skeidaa aivan vain siksi, että sillä pidetään pystyssä statusta (mikä se sitten ikinä onkaan!), ulkoisia raameja, sunnuntaipuolta ja kulisseja. Naapureiden ja sukulaisten, jopa ystävien kesken käydään käsittämätöntä kilpailua mitä erilaisimmista asioista, kuten vaikkapa lasten menestyksestä, kodin persoonallisuudesta, auton hevosvoimista tai siitä, miten usein oma kulta vie hienolle illalliselle. Kilpailun aiheeksi sopii melkeinpä mikä tahansa. Vaikka se, miten fiksuja, ekologisia, auttavaisia tai uskovaisia ollaan.


En ollenkaan ole samaa mieltä siitä, että naiset olisivat kovimpia kilpailijoita, vaikka pidänkin meitä hyvin usein kanoina, laumahenkisinä nalkuttajina ja tasa-arvohöyryissään täysin metsään menneinä tyhjänjauhajina. (Toki myös yhtälailla mukavina, ystävällisinä, sydämellisinä, naisellisina, herkkinä, ihanina, kauniina ja vahvoina kotien ja yhteisöiden peruspilareina ja syleinä.) Kuitenkin miehet osaavat kilpailla ja vertailla aivan varmasti yhtä tehokkaasti. Aion kuitenkin tuon tänään lukemani kodin siisteyteen liittyvän ajatelman puitteissa keskittyä meihin naisiin.


Kuten jo sanoin, olen elämässäni nähnyt monenlaisia koteja. Viihtyisiä, epämääräisiä, tyylikkäitä, persoonallisia, tylsiä, mauttomia, siistejä, vanhanaikaisia, rentoja, edustuksellisia, pahasiivoisia, vaatimattomia ja niin edelleen. Enkä minkäänlaisen empiirisen, kvalitatiivisen tai kvantitatiivisenkaan tutkimuksen valossa osaa osoittaa, että Elämää olisi enemmän tai vähemmän jossakin riippuen siitä, onko koti siisti vai siivoton. Toisissa kodeissa on äiti istunut päivät pelaamassa tietokonetta, toisissa äiti on suursiivonnut edellisen viikon, toisissa äiti on korkeasti koulutettu ja tekee paljon töitä, toisissa äiti on omistautunut taiteelle ja toisissa äiti on kotona pienen vauvan sekä muiden lasten kanssa. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kaikissa kodeissa olen kuitenkin nähnyt Elämää. Elämää sen fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä. Kuka voi määritellä, mikä on Elämämpää tai Elämättömämpää? En ainakaan minä!


Mediassa, naisten iltamissa, kaveripiireissä, äitikerhoissa, neuvoloissa ja ties missä lohdutetaan äitejä, jotka syystä tai toisesta eivät pidä kotiaan niin kovin siistinä. Heitä muistutetaan siitä, miten paljon tärkeämpää on antaa aikaa lapsille. Kevätsiivousurakkan kaapienpuunauksesta nauttivalle naureskellaan, että meinaatkos kaapissa viettää kesän. Ja hörötetään päälle tyytyväisenä siitä, että päästiin jotenkin osoittamaan siivoamisen turhuus. Kuinkahan monesti höröttelijä itse aikuisten oikeasti harmittelee kotonaan sitä, että kaapit on jääneet pitkäksi aikaa siivoamatta? Uskallan väittää, että useammin kuin minulla on tässä näitä sormia yhteensä.


Nyt kun epäsiistit, väsyneet tai muuten vain siivoamista inhoavat äidit ovat saaneet balsamia siivottomuuden tuomalle syyllisyyden ja häpeän tunteelleen, olisi minusta aika alkaa puolustaa ja kannustaa niitä äitejä, joiden koti on aina järjestyksessä ja kuta kuinkin siisti! Ihanaa, että on koteja, joissa voi nauttia siitä, ettei keittiön lattiaan tartu sukat kiinni, kun astelee päiväkahviseuraksi. Ihanaa, että on koteja, joissa uskaltaa istua sohvalle tarkistamatta ensin, ettei siellä öllötä juuri voideltu ruisleipä naamapuoli ylöspäin. Ihanaa, että on koteja, joissa vessassa ei haise pissa ja hana ole sen näköinen, että siihen ei tee mieli koskea. Ihanaa, että on koteja, joissa eteisestä pääsee läpi ilman että tarvitsee raivata tilaa.


Vaikka yhtä ihanaa on sekin, että on koteja, joissa iloisen väriset lasten lelut sisustavat olohuonetta kilpaa likapyykin kanssa. Tai koteja, joissa ikkunasta ei juuri näe läpi rasvasormenjälkien vuoksi. Tai koteja, joissa lapset juoksevat sisään ja ulos ja sisään ja ulos joko kengillä tai ilman.


Siis yritän vain sanoa, että IHANAA, ETTÄ ON KOTEJA!


Ja että Elämää on siellä, missä ihmiset välittävät itsestään ja toisistaan. Siellä missä toisia kohdataan avoimina ja rehellisinä ilman kulisseja ja lasikupuja. Elämää on siellä, missä iloitaan, surraan, väsytään, näännytään, noustaan, luovutetaan, kamppaillaan, taistellaan, riennetään, unelmoidaan ja nähdään. (Tuota listaa voisi varmaa jatkaa vaikka miten pitkälle.) Ei ole olemassa mitään todistetta siitä, että äidit, jotka antavat lelujen ja pyykkien ja tiskien ja pölyjen värittää arkea, olisivat yhtään enempää läsnä lapsilleen tai puolisoilleen. Kuten ei myöskään siitä, että äidit, jotka imuroivat ja moppaavat, järjestelevät ja jynssäävät, olisivat yhtään vähempää läsnä omille lapsilleen. Lapsen silmin katsottuna ei siis ole väliä sillä, millä tavalla äiti on poissaoleva, jos hän on sitä. Me äidit keksimme jokainen väsymyksen, itsekkyyden tai ajattelemattomuuden hetkinämme jokainen omat keinomme olla poissaolevia. Ja yhtä luovina ja vahvoina keksimme jokainen myös omat keinomme olla läsnä, kun sitä haluamme.


Itse haluan pitää kotini siistinä, viihtyisänä ja kauniina! En naapureita tai sinua varten. En blogeja, trendejä tai median ihanteita varten, vaan ihan itseäni ja perhettäni varten. Ja sitä varten, että siististä kodista saattaa hiukan helpommin löytää kuulakynän, kynsisakset, kuumemittarin, juomapullon korkin tai eilen ostetut kurakinttaat. Minulle se on elämänhallintaa! Mutta se on totta, että siisti koti vaatii jatkuvaa viitsimistä, jatkuvaa peffansa ylöshiissaamista, jatkuvaa päivittämistä ja askeleita, kyykkyjä, nostoja ja suunnittelua. Ja sen sietämistä, että kukaan ei näe, mitä teet. Silloin kun koko ajan teet. Ja siinä kieltämättä on joskus sietämistä!


Sovitaanko, että lakataan nyt kokonaan syyllistämästä itseämme tai toisiamme siitä, vaikka rakastaisimme hinkata kaapit ja katot ja kolot vähintään kahdesti vuodessa, tuulettaa petivaatteet, tampata matot, hinkata lattiat joka viikko tai pyyhkäistä keittiön lattian puhtaaksi montakin kertaa päivässä? Sillä ne äidit, jotka eivät aivan noin tykkää elää, ovat jo aikapäiviä sitten lakanneet syyllistymästä tai häpeämästä. Eikö meidänkin olisi jo aika?

kysyvä ei tieltä eksy

nyt tekis mieli eksyä ja ajella hukkaan. melkein ajelinkin äsken, kun olin tulossa kotiin yliopistolta. pari risteystä hurahti ohi ajatuksissani. välillä olisi kyllä niin paikallaan vaihtaa aivan vieraisiin maisemiin ja unohtaa nämä tutut tiet, kadut ja talojen tylsät seinät. unohtaa naapurin teini, joka päivästä toiseen soittaa musiikkia niin kovaa, että se kuuluu selvästi tänne asti. unohtaa iso paperinippu, joka pitäisi tutkia tieteellisesti ja analysoida ammattitaidolla. unohtaa likapyykki, ikkunanpesu, haravoimaton piha, väsymys, tutkimuksen teoriatausta, villasukat, punakynä ja earit. ja muutamat ihmiset. se kait olisi se suurin juttu. joskus vain tuntuu, että jotkut tyypit alkavat tursuta välillä korvista.

eli jos tahtoo eksyä, ei pidä kysyä tietä? olen onnistunut hyvin usein eksymään, vaikka olenkin kysynyt tietä. on muutamia ystäviä, joiden luokse ajellessa joudun lähes aina soittamaan ajo-ohjeet, kun edellisestä käynnistä on niin kauan, etten enää muista oikeita risteyksiä. eli yli kuukausi. vaikuttanee ihmisen koko minäkäsitykseen ja maailmankuvaan, kun elämässä on aina heti hukassa kun päätään kääntää. itä ja länsi, etelä ja pohjoinen on siinä hetkessä kiepsahtanut minne sattuu. ei kai ole ihme, että olen koko elämäni tuntenut olevani vähän hukassa. tavalla tai toisella.

yliopistolta pidemmän kaavan kautta kotia ajellessa mietin, mitä tarkoittaa sanonta, että kysyvä ei tieltä eksy. kun elämässään opettelee ajattelemaan omilla aivoillaan ja pyrkii jättämään jatkuvan toisen mielipiteiden kyselyn ja arvailun vähemmälle, nousee väkisin mieleen pelko, että entä jos tulee jotenkin toimineeksi väärin. kun uudistaa mielessään lapsena opittuja asenteita ja arvoja, joutuu koko ajan punnitsemaan asioiden erilaisia puolia. minusta tuntuu hyvin usein sille, että tulenkohan hukanneeksi jotain tärkeää. kun kuitenkaan en haluaisi tiettyjä asioita elämässäni koskaan hukata. ja aavistan, että on asioita, jotka voivat hukkua lähes huomaamatta.

olisikohan tuo kysyminen sitten sitä, ettei uhmalla ja katkeruudella raivaa elämäänsä tai ole ilkeästi ottamatta muita huomioon, vaan on tietyllä tavalla nöyrä, ja kyselee Joltakin Suuremmalta tietä. silloin ei ainakaan niin helposti eksy tieltä. siltä Oikealta Tieltä, joka on itselle sopivin. joka johtaa parhaimpaan Määränpäähän. olkoonkin se sitten mikä tahansa. jos elämä on matka, se on väkisin ainakin minulle hyvin kerroksittaista. erilaisten asioiden kehittymistä ja kypsymistä. fyysistä, henkistä ja hengellistä muuttumista.

kuinka paljon pitää kysellä? kuinka paljon voi luottaa omiin arvioihin? joissakin ihmisissä minua ärsyttää liika itseriittoisuus. en tiedä, onko se vain minun epävarman luonteeni seurausta, mutta välillä tuntuu, etten jaksaisi millään kuunnella niitä, jotka ovat aina oikeassa, tietävät lähes kaiken, elävät omassa kuplassaan tai muuten vain viestittävät olevansa jotenkin erityisasemassa. sellaiset harvoin kyselevät toisilta, miten heidän olisi hyvä toimia. heiltä puuttuu myös usein aito mielenkiinto toisten kuulumisille. tai kyky olla empaattisia. tällaiset ihmiset tuntuvat kuluttavilta seuralaisilta. sellaisessa seurassa alan hyvin nopeasti ärsyyntyä. tulen hiljaiseksi ja alan miettiä omia juttujani. en jaksa sitten itsekään olla kiinnostunut sellaisen ihmisen kuulumisista, vaikka ymmärränkin niiden tärkeyden. muutun skeptiseksi ja alan kuunnella sellaisia ihmisiä jo valmiiksi negatiivisena. odotan vain hetkeä, milloin he aloittavat omien Erityisten Kokemustensa kertomisen. hyvin usein he ovat tulleet väärin kohdelluiksi. tai heitä on ymmärretty väärin.

toisessa ääripäässä ovat ne, jotka kyselevät koko ajan. jotka hakevat hyväksyntää epävarmoina ja miellyttämisenhaluisina. taidan itse kuulua enemmänkin heihin. tosin olen jo luopunut monista vanhoista tavoistani. toisaalta uusien tapojen löytyminen vanhojen tilalle tuntuu olevan vaikeaa, ja niinpä olen nykyisin aika vähän kosketuksissa ihmisiin. olen paljon yksin tai omissaoloissani. ja porukassakin olen aika hiljainen. toisaalta tämä on tosi pelottavaa. luulen sen johtuvan siitä, että vapaus on aina pelottavaa, jos on pitkään ollut vankina. vapaus on aina oikeuksien lisäksi vastuuta. ja vastuu voi toisinaan olla meille aivan uusi juttu. niin kuin minullekin.

olenko (koko)nainen?

törmäsin eilen erilaisiin naisiin. eri-ikäisiin ja kokoisiin, erilaisista elämäntilanteista tulleisiin. kuuntelin niiden juttuja. ja yritin pysyä niissä mukana, etten vaikuttaisi aivan hassulle. vaikka toisaalta juuri siksi tunsin itseni vielä hassummaksi. toisten kanssa ehdin vaihtaa kuulumisia, toisia vain tervehtiä.

juttujen aiheet vaihtelivat lastenvaatteista lidlin maitoihin. kirpputorilöydöistä ravintolapäiviin. jokaisella tuntui olevan omat, vahvat näkemyksensä siitä, mistä saisi edullisimmin ruokaa, parhaimmat hedelmät, näteimmät lastenvaatteet, laadukkaimmat ja halvimmat kirpparilöydöt tai ystävällisintä palvelua. minä yritin pinnistellä mukana, nyökytellä päätä ja päivitellä lasten sukkien kalleutta. liekö paistanut läpi, ettei minulla ollut juurikaan mitään mielikuvaa hinnoista tai hintaeroista, vaikka toki asiaan kiinnitänkin toisinaan huomiota.

kyse ei ole siitä, että minulla olisi vara ostaa kaupasta sitä mitä mieleen tulee. kyse on siitä, että minä vasta opettelen päättämään asioista itse, omien mielipiteitteni pohjalta. tai oikeastaan opettelen vasta tunnistamaan, mitkä ovat omia mielipiteitäni. opettelen tunnistamaan, kuka oikein olen. millainen ja miksi. ja opin päättämään, mikä on minusta kallista tai mikä halpaa. tai millaisia asioita ylipäätään arvostan. sitäkö, miten lapset ovat pukeutuneet, vai sitä, olenko muistanut sylitellä ja halitella. vai satsaanko molempiin. mutta toivoisin löytäväni itsestäni vahvuuden tehdä valinnat sen pohjalta, mille se minusta ja läheisistäni tuntuu, eikä peilaten siihen, miltä se näyttää ulonpäin. toivoisin oppivani rohkeasti irtautumaan vertailusta, kilpailusta ja muiden mukaan elämisestä. rohkeasti luottamaan, että riittää kun olen se mikä olen.

seurailen mielelläni muiden naisten juttuja, sillä siinä samalla opin aina jotain itsestäni. olen oppinut ainakin sen, että kovin pitkään en jaksa rupatella lastenvaatteista, leivonnaisista, huonekaluvalinnoista tai vaikkapa rakentamiseen liittyvistä jutuista, vaikka nuo kaikki teemat kyllä liittyvät olennaisesti elämääni. mielummin vaihtaisin ajatuksia toisten naisten kanssa siitä, miten kasvattaa lapsia, miten osata olla kannustava, miten oppia tuntemaan itseään, miten osata elää mahdollisimman rehellistä elämää, millaista on elää parisuhteessa, miten selvitä parisuhdekriiseistä ja niin edelleen...

on toki naisia ja tilanteita, joissa noistakin asioista keskustellaan. mutta valitettavan usein käy niin, että keskustelu jää lillumaan pinnalle. lähinnä näytetään elämästä pyhäpuolta ja kerrotaan jokin onnistunut kasvatustilanne omasta arjesta tai kehutaan, miten mies yllätti ihanalla illallisella. miksi elämän varjopuolista ja todellisista ongelmista tai haasteista niin harvoin kukaan sanoo mitään? vai kuvittelenko vain? tai sitten toisten naisten elämässä ei ole samoja haasteita kuin itselläni.

enkä tarkoita sitä, että elämä olisi pelkkää taistelua, vaikka sitäkin se välillä totisesti on, tai että aina pitäisi olla keskustelemassa jostakin pintaa syvemmästä. ei totisesti. on olemassa tilanteita, joissa täytyy osata rupatella niitä näitä. ja toisinaan sellainen rupattelu on hauskaa ja piristää mieltä. mutta entä kun lähes kaikki sosiaalinen kanssakäyminen alkaa olla rupattelua? minä en ainakaan tahdo jaksaa sellaista.

ja eilen en millään olisi jaksanut. olisi tehnyt mieli kysyä, mitä kenellekin oikeasti kuuluu. oikeasti. jokainen eilen tapaamani nainen on minulle omalla tavallaan läheinen. joku enemmän ja toinen vähemmän. mutta lopulta en paljoakaan tiedä heidän tunteistaan, tunnelmistaan, ajatuksistaan tai arjestaan. osalla menee aina "ihan hyvin", jos sitä kysyy.

itse taidan olla liiankin avoin ja suora. tosin olen opetellut ja oppinutkin pitämään ajatuksia sisälläni. mutta toisaalta en ole vielä löytänyt tasapainoa sen kanssa, että jaksaisin viettää aikaa pinnallisten juttujen parissa tuskastumatta ja alkamatta lopulta väsyä kokonaan. toisinaan kyläilyreissu tai naistenilta saattaa olla minulle niin raskas, että istuskelen lähinnä hiljaa.

no, jos tänään tunnenkin olevani tällainen, niin huomenna jo voi tuntua toiselle. ehkä se kuuluu tähän itsensä etsimiseen ja löytämiseen, että tunteet ja mielipiteet muuttuvat välillä tiuhaankin. kuitenkin olen siitä varma, että naiseksi kasvaminen on jokaisella omanlaisensa prosessi. ja eri elämänvaiheissa tulee vastaan erilaisia tarpeita kehittää itseään. minulla niitä tarpeita on nyt monia. ja niiden pakottamana ja kannustamana aion opetella olemaan minä.